Aikataulutuksesta ja tahdosta se on kiinni, priorisoinneista ja järjestelystä, joten turha edes itselle yrittää selittää mitään muuta. Tahtotila jatkaa hyvää liikuntapainotteista kevennystä ja kehon muokkausta on silti läsnä, joten jospa tahtotilan purkaminen näin julkisen kirjallisesti taas tsemppaisi tekemään jotain konkreettista asian eteen. Niin kuin sen tärkeimmän, kalenteriin merkitsemisen.
Niin se vaan on, että jos liikuntaa jää siihen "menen sitten kun pääsen töistä jos ehdin tai sitten huomenna aamulla jos jaksan" -moodiin, ei itselle ainakaan tule lähdetyksi. Liikunta, olkoon se salitreenit, ryhmäliikunta tai yhä mieluisemmaksi nouseva juoksumatolla juokseminen, on laitettava kalenteriin ja suunniteltava muun menemisen mukaisesti. Ja pidettävä siitä kiinni.
On myös faktasti niin, että mitä pidempi aika menee liikkumattomuudessa, niin kuin itselle kävi ennen joulua pitkällä sairastelulla, aina vaikeampi on saada rutiinista kiinni kun se on vielä melko uutta kuitenkin. Menihän tässä se reilu 10 vuotta kuitenkin suuremmin liikkumatta ennen nykyistä tsemppausta.
Elämänhallinan projektin tai remontin osalta muutoin menee ihan mukavasti siinä mielessä, että en ole lipsunut missään vaiheessa vanhoihin tapoihin ja pysynyt itselleni asettaman hälytysrajan alapuolella. Alkuvuodesta kokeilemani pätkäpaasto oli paastopäivien osalta helppo toteuttaa, mutta vastoin kaikkia uskomuksiani ja ennakkoajatuksiani minulle kävi juuri niin, kuin aika monelle muullekkin ja ihan huomaamattani; muut päivät tuli kuitenkin syödyksi enemmän kaloreita kuin normaalisti ja himot kasvoivat viikonloppua kohti. Se siis jäi.
Tuo viikonloppumässäys on merkillinen juttu, tapasyömistä jos jokin. Kun tulee vapaat, on harmillisen usein valtava tarve vähän päästää höyryjä, relata ja palkita itseään; siiderillä tai punaviinillä, sipsipussilla tai sekalaisilla, suklaapatukalla tai kekseillä. Enää ei sentään kaikkien näiden yhdistelmällä, kuten joskus ennen, mutta tarpeeksi, jotta paino pysyy jämähtäneenä näissä lukemissa. Nyt ollaan niissä luvuissa, joiden alle en ole kouluaikojen jälkeen päässyt ja tiukassa istuu, vaikka kiloja on vielä selvästi ylipainon puolella. Tahtotila selättää tämäkin este on silti iso, joten olen aivan vakuuttunut, että tästä vielä edistyn.
Ensimmäinen ja isoin tavoitteeni on enää naurettavan reilun kolmen kilon päässä - siihen ainakin on päästävä! Katsotaan sitten eteenpäin. Nyt jo kuulen monesta suusta, että ei kai sinulla nyt enää ole mistä laihduttaa, mutta riippuu varmaan mistä katsoo - toki pudonneet 22 kiloa näkyvät, mutta silti 10 kiloa vielä olisi vasta normaalipainon ylärajoilla, joten kyllä sitä riittää. Kuten sanottua, kiire ei ole, mutta kyllä nyt saa jo yli puolen vuoden jumitus luvan loppua. FitLaihdutus -lehden takakannessa oli ihan simppeli tsemppikäppyrä, johon laitetaan ylös painoa pari kertaa viikossa, hymiötä ja piirretään käyrää. Kokeillaan nyt sitä vaihteeksi jos saisi siitä sitä pientä ylimääräistä nykäystä eteenpäin.
.
Motivaatiokuvaa, saisikohan laitetuksi takaisin ensimmäisessä raskaudessa luopumani napakorun?
Voi voi. Juuri noin olisin kommentoinut. Että ei kai sulla enää niin kovin paljon... Ymmärrän, että harmittaa, jos omiin tavoitteisiin ei pääse. Minulla mittarina on aina se seitsemän vuoden takainen painoni, johon laihdutin vajaat kymmenen kiloa. Tätä nykyä siihen olisi matkaa viisi kiloa, mutta itse asiassa se ei ole enää edes tavoitteeni, koska valokuvista olen huomannut, että pikkuisen liiankin laiha olin. Mutta ne ikuiset pari kiloa... :D
VastaaPoistaHassua on sekin, että mä en ainakaan vertaa itseäni muihin vaan siihen aikaisempaan itseeni. Minun identiteettiini kuuluu, että minulla ei ole mahaa. Joten pidin puoli vuotta kaapissa ihanaa tunikaa, koska siinä mahani näkyy. Kun viimein vedin sen päälleni, huomasin, että ei se maha niin kamala ole. Onhan muillakin mahat! Mutta niitä ei lasketa...
Liikkumisessa olen kokenut ihan saman. Olen liikkunut 17-vuotiaasta lähtien, mutta taukojakin on vuosiin mahtunut. Mitä pitemmäksi tauko venyy, sitä hankalampi on saada rutiinista kiinni. Nyt olen todella iloinen, että olen jo reilun vuoden käynyt jumpassa 2-3 kertaa viikossa. Siitä on tietysti kiittäminen isommaksi kasvanutta lasta, kohtuullisen rauhallista työtilannetta sekä terveenä pysymistä. Yksikin parin kolmen viikon flunssa voi pilata hyvin alkaneen rutiinin. Eikä tavoitteeni enää ole täydellinen vartalo (jos en parikymppisenä lähes joka päivä liikkuvana sitä saanut, en saa nelikymppisenäkään). Mutta lihaksiani rakastan taas!
Tsemppiä jatkoon!
Kiitos Hannah, olipa mukava vastaus! Olet kyllä itse niin sopusuhtaisen näköinen, että vaikea kuvitella meidän painiskelleen samojen ongelmien kanssa ;) Olet ottanut hurjan hyvän tsempin ja hienosti olet pysynyt liikunnassa kiinni. Ja olen samaa mieltä, että ne lihakset tekevät kyllä paljon enemmän, kuin muutama kilo vähemmän puntarissa.
PoistaNyt otin tosiaan itseäni niskasta kiinni, torstaina ja tänään BodyPumpissa ja mielettömän hyvä fiilis!