Ruuhkaista...

Onhan nämä lomat ihania, etenkin jos ei ole suunnitellut niitä täyteen ohjelmaa ja to do -listoja. Itse olen ollut  yli kaksi viikkoa pois työelämästä viimeksi Tytön syntymän jälkeen, pian neljä vuotta sitten, enkä ole kummemmin pitkiä vapaita kaivannutkaan. Pidän työstäni, pidän tekemisestä, touhuamisesta, menoista, projekteista, aikatauluista, haasteista ja onnistumisista. Ja silti. Rakastan lapsiani ja perhettäni, joutenoloa ja halittelua.

Kaipa voisi sanoa, että jollain kieroontuneella tavalla olen onnellinen eläessäni näitä paljon parjattuja ruuhkavuosia ja tasapainotellessani eri elämän osa-alueiden välillä.

Ja se alkoi

Reilu viisi vuotta sitten. Ensin eletään villiä 30 v naisen sinkkuelämää, sitten siitä epätodennäköisemmästä skenaariosta, ystävästä ja alaisesta työpaikalla tulee Hän. Virallisen seurustelun kestettyä peräti kolme kuukautta, lähdetään yhteiselle reissulle, mennään kihloihin, muutetaan yhteen, vaihdetaan kaupunkia ja työpaikkaa, päätetään antaa lapsen tulla jos tulee (ja tulee - heti ensimmäisellä yrittämällä tietysti), ostetaan se rivitalonpätkä ja mennään naimisiin. Siinä ensimmäinen vuosi. 

Toisena vuonna aatellaan, että eikö olisi kuitenkin kiva saada kaveri Pojalle, annetaan tulla jos tulee (ja tulee - heti ensimmäisellä yrittämällä tietysti) joten Tyttö syntyy kun isoveli on reilu 10 kk vanha. 

Kolmantena vuonna päätetään että takaisin kotiseudulle sukulaisten ja ystävien luo on päästävä, joten alkaa vimmattu työpaikkojen hakeminen, jota seuraa muuttorumba, uusi rivitalonpätkä, uudet organisaatiot ja uudet haasteet työelämässä.

Neljäntenä vuonna uusi työ haastaa käyttämään kaiken osaamisen ja opitun ensin ajanhallinnan osalta ja sitten itse tehtävässä menestyäkseen ison organisaation vaativissa johtotehtävissä.

Viidentenä vuonna on jo niin tasaista, että on aika sivistää itseään jälleen ja aloittaa ylemmän ammattikorkeakoulun opinnot työn oheen.

Mitähän seuraavaksi?

Minä ja Mies