Lasten harrastuksista

Kahta ei pidä kokeilla sanovat - omaa äitiä ja kansantanssia. Niistä toinen on itselleni tuttu monen vuoden ajalta, vasta teini iän mukahäpeä ja laiskuus saivat lopettamaan tanhun harrastuksen ja sen mukana lähes kaiken muunkin ohjatun toiminnan pioneeritoimintaa lukuun ottamatta - sitä kesti vielä hetken. Halusin aina ratsastaa, mutta se oli liian kallis harrastus meidän perheelle, muuhun ei kannustetukaan ja koko liikunnasta muodostui viimeistään yläasteen myötä se kamalalin kammotus.

No joo, olisihan sitä voinut harrastaa jotain muutakin, mutta jostain syystä vain kirjat veivät mukanaan, kaikki aika meni kotosalla kirjoja toisensa perään ahmiessa. Jotenkin sitä on kaduttanut näin aikuisiällä. Ei niin, että siitä olisi ollut jotain haittaa, ihan täysipäinen edustuskelpoinen yhteiskunnan jäsen on muotoutunut minustakin ilman muotiharrastuksia tai joukkuelajien tuomaa tiimihurmosta. 

Silti lasteni kasvettua olen halunnut antaa heille ainakin mahdollisuudet alkaa harrastamaan heille mieluista asiaa. Ei - en ole vienyt heitä lauantai aamuisin vauvauintiin klo 7 tai muskariin pienestä pitäen, mutta nyt kun heillä alkaa olla jo ikää, olen alkanut kartoittamaan löytyisikö joku heitä miellyttävä ajanviete. Viime vuonna kokeiltiin pojan kanssa äiti lapsi - jumppaa, se ei toiminut. Poika ei malttanut millään mennä ohjatussa tahdissa äidin kanssa, vaai huiteli pisin jumppasalia ja siinä oli sekä että äidillä ja pojalla hermot kireänä. Kunnes poika päätti, että jätetään moinen touhu kokonaan väliin, fiksu mukula; mitä turhaan aiheuttaa kahdelle henkilölle ylimääräistä stressiä...

Tytön yhden lempisarjan, Anniina Ballerinan, herättäessä pikku prinsessassani halun oppia tanssimaan, sain vihdoin aikaiseksi itsestäni näin uuden vuoden kunniaksi tutkia baletti/ tanssiharrastusmahdollisuuksia ja päädyin suuremmin miettimättä edulliseen Turun Urheiluliiton satubalettitunteihin kevääksi. 

Tällä viikolla se sitten alkoi, yhtä lailla äidin, kuin tytönkin odottamat balettitunnit, joihin varustauduttiin niillä perinteisillä; vaaleanpunaisilla jumppatossuilla, jumppapuvulla Hello Kitty kuviolla ( koetin saada läpi ihkun valkoisen tylliunelman, mutta ei voittanut Kittyä...)  ja valkoisilla sukkahousuilla vaaleanpunaisilla säärystimillä lisättynä. Olen aivan varma, että äidin jännitys oli keskiviikkona yhtä huipussa, kuin tytöllä tilaan odottaessamme.

                    

Onneksi mukana oli myös muita ensikertalaisia ja suhahdin mukaan alkutunnelmiin jumppasaliin parin muun innokkaan äidin seurana. Toisin kuin heidän ujot piltit, meidän rinsessa juoksi rohkeasti heti piiriin ja oli kuin kala vedessä. Miten ylpeä olinkaan!

Tunnistin itsessäni samalla rumia piirteitä, myönnän. Oltuani itse aina se lapsi, jolle ei ollut varaa hankkia kauniimpia ja uusimpia vermeitä ja joka erottui selkeästi joukosta mamman tekemillä sievillä, mutta kotikutoisilla mekoilla, vertailin heti ballerinani varustetasoa muihin ja olin kateellinen yhden tytön uskomattoman kauniista ballerinatylliunelmasta. Omaani haastatellessa ei asia näyttänyt kuitenkaan haittaavan laisinkaan, joten kilpavarusteluun ei tarvinnut lähteä - sana vain, niin äiti olisi ollut kaupassa uudestaan...

Toivottavasti tyttö jaksaa ja löydetään pojallekin sopiva aktiviteetti, jossa saa purkaa energiaansa vähemmän rajatussa toiminnassa. Olen vahvasti sitä mieltä, että hyvä harrastus on avain terveisiin ja fiksuihin elämänvalintoihin, vaikka ei olekaan toki tae siitä. Haluan antaa lapsilleni kaiken sen, mitä en itse saanut ja tässä piileekin vaara, josta on oltava tietoinen; mikä on omaa toivettani ja mikä lasten. 

Mitä teillä harrastetaan?