Äidin päiväkahvihetki

Elämästä saa kummasti enemmän irti, kun osaa arvostaa niitä pieniä hetkiä. Sellaisia, josta ihana Emilia kirjoitti omassa blogissaan. Sellaisia joista nautin juuri nyt, tällä hetkellä kotona äkäisestä ja märkäisestä poski- ja otsaontelotulehduksesta toipuen.

Lapset vietiin tarhaan ihan siksi, että heillä oli luvassa upean kuuloinen syysretki eväineen ja minun oli aivan pakko tehdä kotoa käsin kuukaudenvaihteen tärkeät toimet vaikka olisin millaisessa kunnossa. 

Kun siis olin vetänyt lääkärin määräämät kohtuullisen tukevat antibiootit ja kortisonisuihkeet tulehduskipulääkkeillä, nenäsuihkeilla ja duactilla ryyditettyinä aamiaisen seuraksi ja tehnyt etänä koko aamupäivän tauotta töitä, huomasin yht äkkiä, että olen yksin kotona - ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen! 

Keitin kahvit uudella suloisella Kenwoodin minikahvinkeittimelläni (meillä ei juuri juoda kotona kaffetta, joten emme ole aiemmin keitintä kaivanneet) ja leivoin seuraksi muutaman syksyn makuisen omenamuffinssin ja istahdin alas. Voi olla vaikea ymmärtää niiden, joilla ei vielä ole lapsia, miten uskomattoman harvinaista suurimmalle osalle meistä vanhemmalle on istua kotonaan yksinään, ilman muuta perhettä. 

Olemme miehen kanssa kummatkin vuorotöissä ja lapsemme vuoropäivähoidossa, jolloin hoitoajat ja vapaapäivät voivat olla ihan mitä vaan, mutta joka ainoa kerta, kun minä tai mieheni olemme kotona, myös lapsemme saavat viettää kanssamme kaiken ajan. Totta kai teemme miehen kanssa yhdessä asioita ilman lapsia, mutta silloin nautimmekin toistemme seurasta, yksinoloa ei osaa kaivatakaan tässä arjen ruuhkavuosien pyörityksessä.

Tässä se nyt kuitenkin on, ihana, harvinainen ja arvostettu hetki ihan omassa rauhassa, kahvikupin, lämpimän muffinssin ja blogin seurassa!

Nautin siitä ja samalla jo odotan lapsia kotiin kertomaan retkistään, miestä nuuskimaan muffinssin tuoksua ja halaamaan minut terveeksi.

Huomenna mennään taas...